Keväällä 1970, huhtikuun 20 päivänä, Juhani Palmu muutti Etelä-Suomesta Lappiin Kemijärvelle. Takana olivat 26-vuotiaan miehen tärkeimmät kasvu ja kehitysvuodet, joihin kuului paljon ahdistusta, ulkoisten olosuhteiden puristusta, mutta myös niitä henkisiä kipinöitä ja sytykkeitä, jotka olivat vääjäämättä johtamassa taiteilijanuraan. Omille jaloille – itsenäiseen elämään! Tarve murtautua henkisistä häkeistä purkautuu määrätyssä vaiheessa pakosta ratkaisuksi, toiminnaksi, Konkreettisestikin Juhani Palmu oli ollut häkissä: aseistakieltäytyjänä häneltä oli riistetty vapaus kolmeksi vuodeksi 1964–1967. Tuo aika meni parinsadan kohtalotoverin kanssa kahdeksan hengen huoneissa ja pakkotyössä. Ensimmäistäkään lomaa Palmulla ei aseistakieltäytyjäaikanaan ollut. Suomessa tällainen mielipidevankeusragaistus oli käytössä hyvin ankarana 60-luvulla. Lakia muutettiin vasta vuosia myöhemmin. Nuoren miehen lapsuudessa olivat vaikuttaneet voimakkaasti ulkoiset paineet ja yhteisön normit. Monenlaiset, toisilleen vastakkaiset normit - ehkä onneksi, koska silloin joutuu helposti ajattelemaan, mikä lopulta on totuus. 

Juhani Palmun isän isä ja tämän veli olivat kommunisteja. Helge-isä tuntui allergisoituneen politiikalle, hänestä tuli aikuisiällä vakaumuksellinen uskovainen. Äiti taas oli vakaumukseltaan Filadelfia-liikkeen kannattaja, kunnes hänet maallisten lauluharrastustensa takia erotettiin tästä uskonnollisesta ryhmästä. Palmujen perhe- ja sukulaispiirissä on keskusteltu aatteiden asioista. Kasvatusperiaatteet olivat selkeät ja tiukat. Isä edusti perheessä lähes jumalallista valtaa, kuten tuohon aikaan oli yleistä. Juhani vanhimpana poikana sai sen voimakkaimmin kokea. Helge-isä oli toiminut jonkin aikaa ennen sotaa ja sodan jälkeen kiillottajana mm. huonekalu- ja soitinteollisuudessa. Hänellä oli vankat käsityötaidot ja hän oli 30-luvulla opiskellut myös Turun piirustukoulussa. Sodan jälkeen isä hankki lisätuloja taidemaalarina – itselliseksi yrittäjäksi ja taidekauppiaaksi hänen tiensä vei jo 50-luvun puolivälissä. Juhania ja runsaan vuoden nuorempaa Jan-poikaansa isä koulutti pienestä pitäen piirtämään antaen töihin lähtiessään tehtäviä, jotka hän sitten illalla tarkasti. Pyyhekumia pojat eivät saaneet käyttää, vaan epäonnistuneen tilalle oli tehtävä aina uusi työ. Kehuja ei isältä tullut koskaan - tämä ankaruus teki piirtämisen välillä jopa vastenmieliseksi. Mutta veljekset varttuivat poikavuosiinsa vernissan ja tärpätin hajussa, saivat käydä jo varhain taidenäyttelyssä ja konserteissa ja oppivat isältään nöyrän tinkimättömyyden asenteen taidetta kohtaan.