UUDET AIHEPIIRIT 

 

Alahärmän vaihe ei kestänyt Palmun elämässä yhtenäisenä juuri vuotta kauempaa, vaikka hän on sinne yhä uudelleen palannutkin. Vuoden 1974 näyttely Alahärmässä oli hänelle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä. Käytännön syistä kuitenkin siirtyminen yhä pidemmälle etelään alkoi houkutella. 

 

Palmu muutti työskentelemään Hämeenlinnaan 1976. Orastavat uudet ihmissuhteet olivat ratkaisun pontimena - ja piti ensimmäisen näyttelynsä Strindbergillä Helsingissä. Satakuntalaisissa "tilkkutäkkimaisemissa" oli selkeän ja jylhän Pohjanmaan jälkeen aivan uudenlaisia koloristisia ja rytmis-sommitellullisia lähtökohtia. 

 

Keskiaikaisista harmaakivikirkoista tuli vuosina 1976–1979 myös tärkeä aihepiiri. Palmu maalasi esimerkiksi Tyrvään, Hauhon ja Hattulan kirkkoja. Erityisen kiinnostava oli Tuuloksen kirkko, jota jo Munsterhjelmkin oli maalannut, koska sitä saattoi eri tavoin lähestyä miltei kaikilta ilmansuunnilta. 

 

Yhteydet taidemaalari Onni Ojan kanssa nousivat merkittäviksi vuosien 1978-1981 aikana. Ojan oppikirja "Piirtämisen taito" oli toki jo nuoruudessa tutkittu, nyt henkilökohtainen yhteys antoi paljon ajateltavaa. Aina tavattaessa katsottiin syntyneitä töitä, mutta ei välttämättä puhuttu paljon. Seuraavana päivänä Onni saattoi kyllä soittaa tai kirjoittaa Palmun tauluista jotakin täsmällisempää. Uudelleen tavatessa saatettiin keskustella enemminkin Onnin töistä, tai sitten hän kertoi juttuja ja anekdootteja taiteilijatovereista, vaikkapa Ruokokosken ja Sallisen tappeluista. 

 

Noihin aikoihin palettiveitsen käyttö jäi Palmun töissä vähemmälle sivellintekniikan tullessa etusijalle. Siirtymävaiheen toisinaan hieman likainen väriskaala alkoi pian puhdistua. 

 

Taiteilijoille on yleensä tyypillistä, että työt tulevat kausittain vaiheittain. Jokin tietty aihepiiri ja tekniikka on kulloinkin etualalla. Näin Palmullakin - yhden kauden mentyä ohi siihen on myöhemmin miltei mahdoton palata. Esimerkiksi harmaakivikirkkoaiheille olisi tilauksia, mutta niiden tekoon Palmu ei ole enää voinyt ryhtyä. 

 

Taiteilijan saama palaute taas vaihtelee - ymmärtäminen käy joskus nopeasti, joskus hitaammin. Toisinaan sitä ei kenties tapahdu lainkaan. Taiteilijan henkisten prosessien tahti on kuitenkin nopea - usein hänen on työssään kiirehdittävä eteenpäin riippumatta siitä millä etäisyydellä yleisö on. 

 

Juhani Palmulla on ollut onni kokea myös nopeaa positiivista palautetta. Hänellä oli mm. vuonna 1976 näyttely Vaasassa, jossa hänet katsottiin härmäläisyyden aidoksi edustajaksi ja esiinnostajaksi. "Jussi on oikea härmäläinen" "Vähän krossaava luonne." Sen jälkeen Härmässäkin tuli arvostusta, kunnioitettiin Palmun suoraa toimintaa ja onnistumista. Myös hänen 1970-luvun näyttelynsä Strindbergillä Helsingissä huomattiin Härmässä. Pääkaupungin suurimmat päivälehdet kirjoittivat näyttelyistä melko laajalti, ja kaiku kiiri Pohjanmaalle. 

Toisin kävi "nuijamiesten" eli "Ilkkojen" saaman palautteen kanssa: tuoreeltaan 1981 niitä ei ymmärretty, ja vastakaiun puute sammuttikin sarjan. Myöhemmin näitä töitä ostettiin kyllä jo mm, pankeille. 

 

Körtit – körttiläiset eli heränneet - olivat myös Palmun keskeistä aihepiiriä 1980-luvun alkuvuosina. Kytkentä ei ollut missään nimessä uskonnollinen, vaan yleisinhimillinen. Körttiläisten lyhyt takki on 1600-luvun talonpojan vaate ja tämä vanhan perinteen mukanaolo ja kunnioitus sekä körttien vanhat asuinsijat kiinnostivat taiteilijaa. Körttien perinteinen vaatetus on vaatimattomuuden symboli. Yksinkertaisia asuja käytettiin ikäänkuin sisäisen rauhan ilmennykseksi. (Körtti-nimitys tulee ruotsinkielen sanasta 

kort = lyhyt). 

 

Palmun kiinnostus körttejä kohtaan heräsi hänen nähtyään Nivalan nuorisoseuran esittämän, Paavo Ruotsalaisen historiaan liittyvän näytelmän "Kalajoen käräjät". Sen jälkeen hän oli yhteydessä mm. Joose Vilkunaan ja Kerttu Saalastiin. Seuroissa Nivalassa hän kävi ensi kerran vuonna 1980. Körtti-isäntien täyden luottamuksen hankkimiseen kului pari vuotta, jonka jälkeen hän pääsi maalaamaan Nivalan seudun körttejä näiden kesäseuroihin 1982. Matkalle lähti mukaan kansanperinnetutkija Erkki Ala-Könni. 

 

Palmu piirsi suoraan seuratilaisuuksissa hiilellä pariisinpaperille - ja siltä pohjalta syntyivät sitten maalaukset. Siinä tulivat tutuiksi niin Ruuttusen Arvit kuin Häkkilän Jaskat - tunnettuja henkilöitä Mikko Niskasen filmatisoimasta "Konikapinasta". Hehkeät körttineidot asettuivat myös muotokuvamalleiksi, olipa sitten työn alla "Lauantai-ilta" tai "Sunnuntaiaamu". "Neidonkamari" oli ylevä aihe. 

 

Seuroissa vieraillaan myös hollantilaisen Frederik van Kuijkin vuonna 1985 tekemässä Juhani Palmua esittelevässä TV-dokumentissa, jota esitettiin paitsi Suomen televisiossa myös Keski-Euroopassa. 

 

Tähän aihepiiriin Juhani Palmu palasi vuonna 1992 tekemällä näyttävän ja hyvin modernin lavastuksen Seinäjoen kaupunginteatterin esittämään näytelmään Viimeiset kiusaukset, jossa käydään läpi körttisaarnaaja Paavo Ruotsalaisen viimeisiä elämänvaiheita. 

 

Palmun yksityiselämässä Hämeenlinnaan muuttoa seurasi seesteisempi vakiintumisen vaihe 70-luvun lopulla. Henkisiä kulmakiviä olivat avioliitto Marjo-vaimon (os. Hämäläinen) kanssa 1978 ja oman talon hankinta Hämeenlinnan italaidalta. Talon nimeksi tuli luontevasti Villa Marjo. Siellä perhe täydentyi vuonna 1982 Johannes-pojalla. Juhani Palmu oli tällöin 38-vuotias, ja hänellä oli edessään lupaava taiteilijan ura, jonka eteen tehdyn valtaisan työn tuloksena teoksia riitti jatkuvasti uusiin näyttelyihin. Vain muutaman vuoden päässä odotti myös läpimurto kansainväliselle uralle.